Maailma jossa mikään ei ole mahdotonta!

Heitettäkääpä hetkeks kaikki omat ajatukset maailmankaikkeudesta ja elämästä yleensäkin sivuun ja leikitelkää hetki ”no miksei se voisi olla noinkin?”-ajatuksella. Antakaa itsellenne lupa hetken ajatella tätä kaikkeutta lapsenomaisin satumaisin silmin ja ajatuksin – maailma, jossa mikään ei ole mahdotonta! Ei ajatella syntymää alkuna, eikä kuolemaa loppuna. Ei minua minuna, eikä sinua sinuna. Ei olla fyysisesti läsnä ollenkaan, vaan irtaudutaan kehostamme ja noustaan korkeammalle tasolle, pois tästä todellisuudesta kohti jotain kauniimpaa ja kirkkaampaa. Ollaan ihan vaan värejä, valoja, ajatuksia, tunteita – pelkkiä tuulenvireitä ilmassa, veden pyörteitä merellä ja säröttömiä puhtaita sointuja.

Ajatelkaapa, jos olisikin olemassa tätä maailmaa isompi kokonaisuus. Maailma, jossa ei oltaisi fyysisesti läsnä ollenkaan. Maailma, jossa sillä miltä me näytetään, mitä me omistetaan tai ollaan saavutettu – ei olisi mitään merkitystä. Maailma, jossa me olisimme pelkkiä värejä, valoja, ajatuksia ja tunteita. Jossa ainoana tavoitteena olisi saada itsestään fyysisen olomuodon sijaan henkinen – kauniin värinen, kirkas ja valmis.
Siellä maailmassa jokainen haluaisi olla likaisen ja ruman värin sijaan puhdas ja kaunis. Himmeät valot kurottaisivat kohti kirkasta. Suru vaihtuisi iloksi. Rumia ajatuksia ei olisi, olisi vain kauniita, puhtaita ja selkeitä ajatuksia. Ja tunteet olisivat lämpimiä, rakkauden täyteisiä, välittäviä ja aitoja.

Tämä kuvittelemamme henkimaailma olisi se oikea aito todellisuus – ja tämä tämänhetkinen maallinen maailmamme pelkkä henkimaailman pelikenttä. Kenttä, jossa oppisimme omista ja toisten virheistä henkisyyttä ja oikeaa aitoa välittämistä. Peli josta jokainen haluaa suoriutua voittajana – mutta kisa, jossa kisaisimme vain itseämme vastaan. Panoksena oma elämä. Oma, ei kenenkään muun.
Jokaisella tässä pelissä pelaavalla olisi omat ongelmansa, eli tehtävänsä joista tulisi suoriutua voittajana ennen kuin voisi siirtyä uudelle korkeammalle ja puhtaammalle tasolle. Joillain tehtävänä voisi olla vaikka väkivaltaisuus, riippuvuus, ahdistuneisuus, pelkotilat, ahneus, itsekkyys, itsetuhoisuus… siis ihan mitä tahansa. Suoriutuakseen näistä tehtävistä ja ongelmista tulisi kehittyä henkisesti ja voittaa omat heikkoutensa.

Moni pelaaja suorittaisi tehtävän loistavasti ja tulisi uudestaan pelaamaan uusien haasteiden kanssa. Kunnes lopulta oma väri olisi kaunis ja mieli kirkas.
Osa pelaajista tajuaisi voitonavaimet jo alkumetreillä, osa vasta pelin jo hipoessa loppuaan. Osa ei koskaan. Joukkoon mahtuisi varmasti myös niitä pelaajia, jotka yrittäisi suoriutua pelistä elämällä muiden tahtojen mukaan, tajuamatta että tarkoitus on elää omaa elämää - ei muiden.
Moni pelaaja luovuttaisi kesken pelin. Ymmärtämättä, että joutuu tulemaan saman haasteen kanssa pelaamaan aina uudestaan ja uudestaan. Tajuamatta, että tästä pelistä ei pääse pois luovuttamalla, vaan ainoastaan voittamalla.

Ja vaikka täällä jokainen pelaisikin omaa peliään, niin lopulta tästäkin maailmasta tulisi tuon henkimaailman kaltainen. Maailma jossa ei oltaisi pahoittamassa toisia, eikä tekemässä itselleen pahaa. Ei ajateltaisi pahoja ajatuksia, ei katkeroiduttaisi, ei surtaisi. Mieli täyttyisi lämpimistä ja iloisista ajatuksista. Kaikki välittäisivät ja rakastaisivat toisiaan ja itseään. Elämä olisi täydellistä!

Jos henkimaailma, itsensä henkisesti kehittäminen ja tämä pelikenttä olisivat tosiaan totta, niin mikä olisi minun tehtäväni? Miksi minä olen täällä? Sitä minä en tiedä. Tiedän, että olen kokenut paljon. Nähnyt paljon. Yhtä usein oon varmaan hävinnyt kuin voittanutkin taisteluissa itseäni vastaan. Tiedostan kyllä oman kehityksen vuosien varrella, mutta tiedostan myös rikkoneeni itseäni turhaan ja liikaa. Ehkä haasteeni ovat jo takana tai sitten vasta edessä? Mutta en halua tietää sitä nyt.. Peli on vielä kesken ja vaikka olisinkin jo suorittanut tehtäväni, niin aina voin kehittyä ihmisenä lisää. Tämä on minun pelini, minun elämäni, enkä halua suoriutua siitä huijaamalla vaan voittajana!

Juuri kun luulin olevani pohjalla, joku tuli ja heitti lapion

Emmä tajuu. Kevät ei vaan taida olla ihan mun juttu. Vaiks kuin revin itteäni kylmästä synkästä talvesta pinnalle kesää varten, niin tuntuu, että kaivaudun aina vaan syvemmälle suohon. Tällä kertaa uppoaminen alkoi sunnuntaiaamuna kun heräsin stanan kipeään kurkkuun. Siis olihan mulla ollu jo torstaista lähtien pientä miniflunssaa - mutten mä missään vaihees ajatellu, että yhtäkkiä mun korvatkin räjähtää yhdestä perkeleen nielasusta. Eihän mun kurkku oo ikinä kipee!!

Olin luvannu lapsille messusunnuntain ja olin itekin ihan innoissani siitä. Aatelkaa yhdellä iskulla perinteiset lasten-, lemmikkien- ja pienoismallienmessut! KIPEEN ZIISTII! Ei ne muut, mutta ne pienoismallit.. .. .. .. :) Ainoastaan maalaismessut on lähellekkään yhtä ziistii kuin noi megamessut :) Mutta silti, ihan pakko oli peruuttaa messut. Itteäkin harmitti syötävästi, mutta noi messut on aina niin megaisot, että ei sinne kandee puolikuntoisena lähteä itseään tappamaan. Korvasin sen sitten leikkipuistolla ja leffaillalla. Tosin askel syvemmälle suohon tapahtu siinä vaiheessa kun ruvettiin katsomaan leffaa - dvd-soitin rikki. ÄH! Onneks hätäratkaisuks Jeppe keksi pleikkarin, joten saatiin leffat katsottua.. mutta ei se silti korvaa dvd-soitinta. Paskana mikä paskana.

Maanantaiaamuna olo oli raato. Kurkku yhä kipeä, mutta töihin oli raahauduttava. Ensinnäkin mulla oli siellä juttuja joita oli "pakko" mennä hoitamaan - tosin niitä juttuja ei sitten tullutkaan maanantaina hoidettavaksi, että sinällään olisin ihan hyvin voinut jäädä kotiin lepäämään. Mutta kun mun sairausmoraali menee kuumeessa - eli jos ei ole kuumetta, ei myöskään olla kipeänä. Ellei nyt lääkäri toisin määrää. Mutta harvemmin se tulee saikkua kotiin tyrkyttämään.

Koska oli Telman synttäripäivä (on muuten syntynyt Tsernobylin vuosipäivänä.. kevyt ydinräjähdys!) niin ajattelin tehdä poikkeuksen ja lähteä töistä vähän aiemmin. Ei ehkä ois kandennu. Sillä matkalla tarhalta kotiin poliisit oli tossa mun kodin nurkalla kytiksellä ja tiesin heti, että nyt muuten tämä neiti narahti :) Juu, en valita. Oma moka. Mitäs en oo hoitanu katsastusta kuntoon. Pitäis olla ennemminkin iloinen, että narahdin vasta nyt - koska se olisi pitänyt katsastaa jo joulukuussa :) ...nooh, lapset sai vähän jännitystä päivään kun pääsivät juttelemaan oikeiden poliisien kanssa ja naapurit vähän puhuttavaa kun naapurintädiltä läks kilvet autosta. Normipäivä. Huoh. Nooh, nyt kaivettiin taas rattaat käyttöön. Ainakin siihen asti, että saan abauttiarallaa 750€ loihdittua jostain auton vakuutusmaksuja varten ja pääsen vihdoin sen katsastamaan. Jos ottais tähtäimeks ens talven...?

Jotenkin mä ajattelin, että ton Serenan ajokiellon ja 80€ sakkojen jälkeen mä pääsisin kaivautumaan ylös ja kevätaurinko vois tulla ja pelastaa. Mutta tälläkertaa paskaa riitti myös tiistaille asti. Kun vihdoin kävellen hoidetusta neuvolaretkestä suoriuduin juna-asemalle mennäkseni töihin, niin tiätty VR oli taas solmussa. Jotain katastrofeja taas. Sekään ei enää jaksanut vituttaa. Mitä enemmän saa paskaa niskaan, sitä vähemmän mikään enää vituttaa. Mä olin ihan cool. Ei osumia.

Mutta kaikesta huolimatta, kyllä se satutti ja pysähdytti kun kuulin työkaverin menehtyneen maanantai-iltana. Se pisti hiljaiseksi. Ei mun suohon pitänyt upota muita kun minä. Ei oo reilua. Ja yhtäkkiä mun suo ei enää tuntunut kovinkaan syvältä. Elämä nyt vaan on joskus vähän vaikeaa - mutta mä olen kuitenkin elossa ja mun läheiset on elossa. Mun sydän sykkii, mä pystyn nauramaan ja itkemään, mä kykenen tuntemaan ja näyttämään sekä surut, että ilot. Itseasiassa, mulla on kaikki ihan hyvin - eikä mikään mua kohdannut paha tuntunut enää kovinkaan suurelta ja merkittävältä. Jokainen päivä on lahja ja mä otan sen lahjan vastaan avosylin ja ilomielin - vaikka se ei aina hyvältä tuntuisikaan. Mutta mulla on vielä elämä ja mä itse päätän onko se hyvä vai huono. Ja mä päätän, että se on hyvä!

Jälleen valkeni meille aamu uus,

sen mukana uusi mahdollisuus.

Tämä hetki on annettu lahjaksi mun,

sen käytän nyt, enkä sitten... kun...

Olosuhteet voi näyttää ihan toista,

en piittaa varjoista, esteistä noista.

Vaikka luulen, ei kaikki oo parhain päin,

elän lähtökohdista mitkä tänään sain.

Jos elän tulevaisuutta vain katsellen,

joskus huomaan, mä elänytkään en.

Tässä päivässä jälleen on mahdollisuus,

tästä eteenpäin alkaa tulevaisuus.

Ja minä kaipaan niitä kaikkia!

Teininä tuli kirjoitettua jonkin verran runoja, mutta sitäkin enemmän niitä tuli kerättyä kaikista lehdistä. SinäMinät ja äidin Reginat oli antoisia runoapajia :) Ja niitä runovihkoja kertyi kymmeniä... kaikki keskeneräisiä. Niinkuin minäkin.

Tässä yksi aarre, noilta tuskaisilta nokkosvuosilta :)

Lapsuuteni poluilla kasvoi kissankelloja.

Sinisiä ja hentoja.

Sitä lajia, joka heijastaa taivasta pilvenkin läpi.

Eräänä päivänä minä poimin ne kaikki.

Ymmärtämättä, että

huomenna ne olisivat jo kuolleet.

Ja kissankellojen tilalle kasvoi

nuoruuden nokkospelto.

Niin tiheä, että polkuni hävisi sen alle.

Paljain käsin minä revin maasta

joka ainoan nokkosen.

Häveten kyyneliä, jotka kipu nosti silmiini.

Nyt olen aikuinen.

Tieni on sileä ja määränpääni näkyy jo.

Mikä minua siis viivyttää?

Nythän askeleeni pitäisi olla kevyt.

Kun katson ympärilleni, ymmärrän:

Ei ainuttakaan kissankelloa.

Ei ainuttakaan nokkosta.

Ja minä kaipaan niitä kaikkia!

Tänään oli hyvä päivä!

"Tänään oli hyvä päivä!", tokas Jesper joskus eskari-ikäisenä aina kun oli saanut jotain kivaa tai oli käyty jossain kivassa paikassa. Normipäivästä ei kiitosta herunut, päinvastoin tokas suuttuneena "Tänään EI ollut hyvä päivä!"

No mut, mulla OLI tänään hyvä päivä :) Ja siis kelatkaa, hyvä TYÖpäivä! Joo-o! Siis en tajuu itekään..?

Pääsääntöisesti duuniahan pitää vihata. Sen pitää inhottaa, ahdistaa, ällöttää, väsyttää, kiukuttaa, masentaa ja sitoa. Se nyt vaan on niin. Ja aika usein musta tuntuukin siltä. Ainakin maanantaisin. Maanantaissa ei ole mitään hyvää.

Joo, mutta tänään ei ollutkaan maanantai vaan torstai. Torstai on toivoa täynnä. No en tiedä. Mut tänään se toimi. Eikä syynä hyvään fiilikseen ollut pelkästään vasta vahattu toimistonkäytävä, joka liukui ihan pirun kivasti villasukkien alla... :) Vaan heti aamupäivästä sain hoidettua pari vaativaa puhelua. Edes se, että puhelin soi ennen kun olin ehtinyt aloittaa aamupalan syönnin (joo, mä syön aamupalan aina vasta töissä..) ei saanut mua ärsyyntymään. Päinvastoin! Puoleenpäivään mennessä mä sain viimeisteltyä yhden pitkäaikaisen taittotyöprojektin ja sain lähetettyä sen eteenpäin. Ja iltapäivällä perehdyin epämääräiseen kuvankäsittelyprokkikseen - joka oli odottanut jo varmaan viikon sopivaa kipinää... Ja nyt oli kipinää ja onnistuin siinä hyvin!

Tietty välillä tulee eteen töitä joita ei haluaisi tehdä. Välttämättä ne työt ei edes ole epämiellyttäviä vaan se oma fiilis tehdä niitä on väärä. Maanantait on esimerkiks sellasia päiviä, että sillon työtehtävissä ei saa olla liikaa haastetta. Niiden pitää olla tappavan tasaisia rutiininomaisia tehtäviä, jotka osais tehdä vaikka silmät kiinni. Ja usein niitä joutuukin tekemään silmät kiinni, koska maanantaisin väsyttää aina ihan älyttömästi. Mut loppuviikkoa kohden vireystaso nousee ja hiljalleen voi siirtyä haasteellisempiin tehtäviin...

Mulle hyvä työpäivä merkitsee sitä, että siinä on riittävästi onnistumisen tunnetta. Joskus hyvä tunne voi tulla ihan niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin aikataulussa pysymisestä. Sä saat jonkun kiireellisen tehtävän tehtyä sovitussa ajassa ja sä koet onnistunees hyvin. Tai siis ainakin riittävästi. Joskus hyvä fiilis tulee siitä kun saat jonkun pitkän projektin päätökseen. Saat putsata kaikki siihen liittyvät paperit pöydältäs pois, hengähtää ja siirtyä uusiin haasteisiin. Mulle ehkä paras fiilis tulee kun löydän ratkaisun johonkin ongelmaan tai kun onnistun omin neuvoin tekemään jonkin asian, josta alkuun oon ehkä vähän epävarma. Mä tykkään ratkoa ongelmia itsekseni ja oon tod huono pyytämään apuja. Ja se tunne kun saan homman toimimaan on aivan mieletön!

Tänään mulla oli noita kaikkia! Ja mä lähdin töistä kotiin hymy huulilla ja sisällä syvä tunne siitä, että mä teen työtä jossa mä olen hyvä ja josta mä tykkään. Tänään OLI hyvä päivä! Ja mä tiedän, että huomennakin on... se on nimittäin PERJANTAI :)

Minä ja Hän

Sitten kun oon viimeisen lauluni laulanut.

Ja työni tehnyt, lapsenikin kasvattanut.

Luokseni tulkaa.

Katsokaa, että kaunis oon, huuleni punatkaa.

Ja jotain punaista, päälleni pukekaa.

Niin matka voi alkaa.

Minä ja Hän, tiedän sen.

Meillä on sielu yhteinen.

Minä ja Hän, tiedän sen.

Meillä on elämä ikuinen.

Kohtaammeko eessä kuulun katedraalin.

Venäjän maalla, niin kuin kohdattiin ennenkin.

Onko hän siellä?

Lontoon metrossako käy viereeni istumaan.

Vai käveleekö mua vastaan matkalla Syyriaan.

Tomuisella tiellä?

Minä ja Hän, tiedän sen.

Meillä on sielu yhteinen.

Minä ja Hän, tiedän sen.

Meillä on elämä ikuinen.

Olkoon silloin lintu tai lapsi.

Mä tunnistan.

Hänet rakkaakseni, vaikka silmäni ummistan.

Se tahto on Herran.

Tietäkää, että tulee se päivä jolloin nään.

Hänet edessäin.

Vaikka joutuisin etsimään vuosituhannet vielä.

Tiedän sen.

Meillä on sielu yhteinen.

Minä ja Hän, tiedän sen.

Meillä on elämä ikuinen.

Minä ja Hän, tiedän sen.

Minä ja Hän, tiedän sen.

[Minä ja Hän / Jenni Vartiainen]

Huomenna kaikki on taas paremmin

Välillä musta tuntuu, ettei ainoastaan tunnit, viikot, kuukaudet ja vuodet kulje samaa rutiiniaan ja kaavaansa – vaan myös mun elämä pyörii yhtä samaa ympyrää. Ja mä havahdun ja huomaan olevani taas niissä samoissa tilanteissa, samojen kysymysten ja hämmennyksien edessä. Enkä mä tajua miten mä tulin taas tähän samaan kohtaan vaikka mä olen kokoajan liikkunut eteenpäin?

Tää vuosi alkoi kivasti, niinku alkoi viime vuosikin! Täysin erilailla, mutta kivasti silti. Huomasin viime vuonna kesälaitumelle päästetyn villivarsan vähän rauhoittuneen. Tai itse asiassa mä päätin sen jo viime vuoden puolella, että nyt on aika pikkasen rauhoittua ja miettiä ennen kuin sanoo ja harkita ennen kuin tekee. Kyllähän sen tietää, ettei liikkuvaa konetta ihan tosta vaan pysäytetä. Varsinkaan jos ei edes ole niitä kiviä mitä heittää rattaisiin. Mutta mun mielestä mä oon silti tsempannu aikas hyvin :) Tietäisitte vaan…

Tää kevätkin alkoi aika samalla kaavalla kun viime kevätkin. Työasiat hyvin, mutta talous, oma pää ja sydänkin sekaisin. Ja niiden lisäks myös koko perheen terveys sekasin. Kaikki ketkä vähääkään on seurannu tätä blogia pidempään muistaa varmaan viime kevättalvisen koko perheen angiinakierteen, Jepen kurkkupaiseen ja risaleikkauksen. Ja siihen päälle mun polven nivelkassitulehduksen ja siitä kehkeytyneen verenmyrkytysen? Kun koko pääsiäinen meni perhettä pyörittäessä 39 asteen kuumeessa, polvi paskana ja Peijaksessa tiputuksessa juostessa? Jeah beibe – ei päästy pal helpommalla tänä keväänä! Tai no, ei ehkä kuitenkaan mitään niin vakavaa sentään, mutta ihan mukava noroviruskierre.

Sinällään vähän helpommalla oon päässy koko arjen pyörittämisen suhteen tänä vuonna kun tytöt on aina vuoroviikoin isällään ja vuoroviikoin mulla. Eli pääsen aina viikoksi huilaamaan kun vahtivuoro vaihtuu. Tää vatsatauti alkoi siis isäviikon alussa Unnan oksennuksella ja Telman ripulilla. Ja näyttikin jo siltä, että koko taudista selvittiin suht helpolla – niin eikös just ennen mun viikon alkua Unna oksentanut toistamiseen ja koko homma alkoi alusta. Tai no, vielä elättelin toiveita, että se tauti oli sit varmaan tässä – kunnes viime pe-la yönä heräsin ite ihan älyttömän huonoon oloon… Onneks hiffasin, et kohta saattaa ystävämme Yrjö Norotus tulla kylään ja kävin pesemässä vessanpöntön ja hakemassa ämpärin :) ja sieltähän se tuli! Sen lisäks kuume nousi ja laski ja aamulla sängyssä makas jyrän alle jäänyt äiti. Äiti joka siitä huolimatta raahautui sohvalle antamaan napakoita käskyjä kuka ottaa mitäkin mistäkin kaapista ja auttaa ketäkin, jotta lapset sai edes aamupalaa syödäkseen. Päivä meni siinä sohvalla. Tuijotin seinäkelloa ja hengitin joka ikisen minuutin. Nukkua ei lasten takia voinut, telkkariin keskittyä ei pystynyt.. kännykkä ja kello oli ainut lohtu. Puhelut, tekstarit, fb, latitude ja minuutit jotka hitaudesta huolimatta joka tapauksessa meni eteenpäin. Eteenpäin tuoden seuraavan päivän ja sen myötä paremman ja reippaamman olon.

Ihminen jolla ei ole lapsia, ei osaa edes kuvitella millasta on sairastaa vatsatautia lasten kanssa. Ne osaa ehkä kuvitella kuin rankkaa on siivota toisen oksennuksia. Mut sitäkään ne ei välttämättä tajua, että vaikka kuinka annat ja pidät ämpäriä toisen naaman edessä – niin se oksennus ei tod näk siltikään osu siihen ämpäriin. Vaan se lentää kaaressa minne sattuu. Edes 13-vuotias Jesper ei onnistunut osumaan oksennuksensa kanssa pönttöön vaan sitä oli isosti vessan matollakin, niin kelatkaa siihen alle kouluikäinen joka ei edes tiedä/muista mitä oksentaminen on…. Ja siis helpoin osuus varmaan on just se oksennuksen siivous. Siinä vaiheessa oksentajalla on jo ihan hyvä olla ja voit sen lohduttamisen sijaan keskittyä vaan siivoamiseen. Daa! Sehän on VAAN oksennusta. Eritteet on lapsiperheessä niiiin arkipäivää :)

Mutta rankinta on se kun ITSE oot sairaana, mutta siitä huolimatta sun pitää huolehtia neljästä lapsesta. Okei. Jeppe on jo 13v, joten sitä voi nakittaa jonkin verran. Se osaa käyttää koiran ja antaa tytöille mehua kaapista. Sen saa myös käymään kaupassa …kunhan ensin 5 tuntia pyytää nätisti, sitten uhkaa sossulla ja lopulta lahjoo rahalla. Mutta ruokaa se ei laita eikä vaippoja vaihda. Voitte kuvitella miltä ruoanlaittaminen vatsataudissa tuntuu. Hyi hele! Ja siis kakkavaipan vaihdossa ei sinällään oo mitn pahaa. Siis sehän on VAAN paskaa. Eritteet on lapsiperheessä niiiin arkipäivää :) Mutta se lapsen NOSTAMINEN LAVUAARIIN !!! Voi jesus sentään, että voi 13 kiloinen lapsi painaa yhtäkkiä 50 kiloa! Ja siis pahinta varmaan on just ihan yksinkertaisuudessaan se, että et saa levätä rauhassa vaikka koko ruho huutaa hiljaisuutta, paikallaanoloa ja rauhaa. Ja se, että kun sä ite oot heikoimmillas ja tarviisit pientä apua – edes jotain pitämässä hiuksia, että voit oksentaa sotkematta niitä – niin sä olet siinä sairaudessas täysin yksin. Ainuuna lohtuna on se, että huomenna kaikki on taas paremmin!

Ja siis paraninhan mä. Seuraava päivä oli jo pal valoisampi vaikka yö menikin kuumeillessa ja suussa maistu yhä paska. Mutta pikkuiljaa ruoka alkoi maistumaan murunen kerrallaan ja kroppa pysymään pystyssä. Just sopivasti sain itteni terveeks kun Jesper aloitti vatsakipujen valittamisen ja oksentamisen. Ja vuorokausi siitä eteenpäin, niin oli Kiran vuoro. Kello on nyt 3:09 yöllä, ekat oksennukset on siivottu lattialta, sohvalta, jakkaralta, Kiran päältä ja ämpäristä. Kira nukkuu sohvalla ja mä valvon tässä vierellä lohduttaen, että huomenna kaikki on taas paremmin :) Eikä äiti vain sano niin, äiti tietää – koska äiti on elänyt tän tilanteen aiemminkin…

Haluan !

Haluan pitää pintani pehmeänä

tuntea lapsen nukkaposken

ja töitä tehneen käden karheuden.

Tahdon pitää aistini auki

haistaa syksyn kirpeyden

ja lumen alta paljastuvan mullan lemun.

En huoli naamiota kasvoilleni

vaikka kaikki näkisivät lävitseni.

En aio kasvattaa kuorta

en kilpeä

en panssaria

vuosi vuodelta paksunevaa.

Haluan säilyttää toivon

lapsellisen unelman

ihmisestä

hänen katseestaan ja kosketuksestaan

sanattomista sanoistaan.

En suostu liukuhihnalle

putkeen.

Tahdon lentää huipulle

pudota pohjalle

eksyä ja löytää.

Tahdon nähdä huikaisevan valon

ja läpitunkemattoman pimeän.

Haluan pysyä haavoittuvana.

- Satu Hassi -

Ps. Minna-Liisa, kiitti tästä runosta :)

Rakastaa vai olla rakastettu?

Kaikki varmaan tietää miltä tuntuu olla rakastunut. Moni toivottavasti myös tietää miltä tuntuu olla rakastettu. Mutta mitäs jos pitäisi valita vain toinen tunnetila… Olisitko mieluummin rakastunut vai rakastettu? Miks elämä ei vaan vois olla niin helppoo, et mä tykkään susta ja sä tykkäät musta? Mutta niin se ei vaan monesti mee. Elämä on yhtä tunteiden ohiammuntaa…

Rakkaus on ehkä ihanin tunne ikinä! Ne lepattavat perhoset vatsassa ja ajatukset jotka palaa aina vain siihen yhteen ihmiseen. Ikävän tunne joka kairaa vatsanpohjaa ja tarve päästä ja olla toisen iholla. Halu halata halki ja pussata puhki! Hymy, joka nousee huulille jo pelkästä ajatuksesta toista kohtaan : )
Mutta kuinka kauan se tunne voi tuntua hyvältä, jos siihen ei saa toiselta vastakaikua? Onko siinä sitten enää mitään järkeä?

Ja onhan se ihaninta maailmassa olla rakastettu! Tuntea itsensä tärkeäksi ja ainutlaatuiseksi jollekin. Kelvata toiselle juuri sellaisena kun olet – tai ehkä just siks; koska olet sellainen. Aistia toisen välittäminen ja huolenpito. Tietää, että toinen rakastaa.
Mutta entä jos itse ei kykene tuntemaan samoin sitä toista kohtaan? Kuinka pitkälle elämässä riittää se, että itse kelpaat toiselle, mutta se toinen ei sulle?

Mä yritin tänään kovasti miettiä, että JOS olisi pakko valita, niin olisinko mieluummin rakastunut vai rakastettu.. enkä mä osannut valita. Molemmissa oli hyvät ja huonot puolensa. Alkuun molempi tunnetila tuntu hyvältä ja tyydyttävältä, mutta pidemmän päälle pintaan nousi turhautuminen ja jonkinlainen itseinho. Miksen minä kelpaa tällaisena tai että, miksen minä kykene rakastamaan takaisin yhtä voimakkaasti?

Rakkaus. Daa - Siis maailman yksinkertaisin asia! Mutta silti sen tasapuolinen saaminen ja antaminen on ihan älyttömän vaikeaa. Mä en jotenkin jaksa uskoa, että meitä jokaista varten on olemassa vain yks ja oikea. Sehän olis jo ihan täysin mahdottomuus löytää!! Mutta siitä huolimatta ei kenenkään tarviis tyytyä vain toispuoleisesti tyydyttävään ihmissuhteeseen. Silti aika moni niin tekee. Sitä mä en tajua.

Mä en ainakaan halua tyytyä mihinkään vähempään kuin mitä olen ansainnut. Haluan TUNTEA molemmat tunteet. Ja TÄYSILLÄ! Rakastaa ja olla rakastettu! Tuntea, että tätä hetkeä varten olen elämäni elänyt ja tätä hetkeä kannatti odottaa : ) Ja mä tod haluan uskoa, että vielä joskus, jossain vaiheessa elämää saan taas kokea ne molemmat tunteet - ja olla yhdessä yksi kokonainen... rakastunut rakastettu!

Onnellinen on se joka rakastaa.

Onnellisempi on se joka rakkautta saa.

Onnellisin on se joka rakkautta saa,

siltä jota rakastaa.

Sitä saa MITEN tilaa

Meillä oli tällä viikolla ministeriöiden sihteeri- ja assistenttipäivät ja kuten aikaisempinakin vuosina – päivä oli erittäin antava! Mulle monesti vaan käy niin, että sovellan noita työelämään suunnattuja luentoja henkilökohtaiseen elämään. Okei, ja nyt just sanoin, että TYÖELÄMÄ – vaikka juuri Jaakko Heinimetsä naulasi seinälle kaksi teesiä, että ei ole olemassa käsitettä TYÖELÄMÄ. Eikä myöskään käsitettä TYÖHYVINVOINTI. On vain yksi kaiken kattava OMA elämä ja on hyvinvointi elämässä yleensä… Mutta siis änytsäy – yritän aina kaikesta oppimastani ottaa murusia kokonaisvaltaisesti elämääni. Ei mulla ole erikseen koti- ja työpersoonaa. Mä olen MÄ; kaikkialla, nyt ja aina. Tai ainakin yritän kovasti olla! Mulla on arvovaltainen, asiallinen ja ehkä vähän vakavamielinenkin työnantaja ja jo se muokkaa mut tiettyyn muottiin. Mutta mä taistelen sitä muottia vastaan! Oon ollu ministeriössä kohta 12-vuotta töissä, enkä vieläkään omista yhtään jakkupukua tai edes suoriahousuja ja paitapuseroa. Niin ja istun/keinun työtuolillani jalat ristissä, millon solmussa ja millon pöydällä.. jaloissa tiätty siskon kutomat keltaiset villasukat! Ei mun pukeutumisen tai istuma-asennon PITÄISI vaikuttaa mun työtulokseen…?

Mutta siis palatakseni aiheeseen. Heinimetsän lisäksi luennoijina oli myös iki-ihana Marco ”nami-nami” Bjurström sekä Ritva Enäkoski. AIVAN MAHTAVIA!!! Parhautta! Kolme tuntia ja aiheena ”oma persoona työvälineenä” ja voin vannoa, että kellon tikittäessä loppua kohden toivoin yhtä ylimääräistä tuntia päälle :)

Mä nyt olen omaa persoonaani yrittänyt tosiaan pitää yllä niin töissä kuin arjessakin. Ja sinällään tämä luento ei tuonut mulle paljoa uutta, mutta sitäkin enemmän ajateltavaa ja toteutettavaa. Mä tiedän, että mä olen niin kotona kuin työpaikalla se niin kutsuttu tunnelmanluoja. Eli mulla on peruspositiivinen luonne ja yritän löytää asioista aina (tai ainakin todella usein) jotain innostavaa, ilostuttavaa ja positiivista! Mutta se mitä mä tosta niiden kolmetuntisesta sain, oli vahva tunne siitä, että mä olen mennyt ja olen menossa oikeaan suuntaan! Sitä saa MITEN tilaa!
Tietty mullakin, niin kuin varmaan kaikilla on paljonkin oppimista ja kehittämistä itsessään. Muutenhan tää elämä olis tod tylsää, jos olis itse kaikkivaltias hyvyys jo valmiiksi.

Mä tiedän, etten aina ehkä ole se kaikkein paras kuuntelija – tykkään niin pal puhua itsestäni! Ja myös kysymisessä olen tod huono. Odotan monesti, että ihmiset itse tajuavat kertoa mulle sen minkä haluavat mun tietää… ja sitten jälkeenpäin hämmästelen, että miksi tietoni on niin vajaa?
Lisäks mun huumori ei ihan aina kohtaa muiden huumorien kanssa. Se saattaa usein olla aika rankkaa ja suoraa, sekä mua, että muita kohtaan. Oletan ehkä vähän liiankin hyvin, että jos mä kykenen nauramaan itselleni ja annan muiden nauraa mulle – niin kyllä muutkin siihen kykenee.
Niin ja yks huono puoli mussa on mun suorasanaisuus. Yksinkertaisesti en kykene valehtelemaan. Joskus sanat saattaa sitten loukata, vaikken niitä loukkauksena välttämättä tarkoita. Haluan vain olla rehellinen mielipiteissäni ja ajatuksissani. Ja onhan siinä hyvätkin puolensa, nimittäin mut hyvin tuntevat tietävät, että jos sanon pitäväni heistä – niin TODELLAKIN tarkoitan sitä, enkä vaan sano!

Mutta ei iloisuuskaan ole aina helppoa. Siis mulla se on luontainen juttu ja saattaa joskus mennä muiden mielestä överiksi. Ainakin mun on sanottu olevan ”pelottavan positiivinen kaikille” ja mua on kritisoitu, että pidän muita ihmisiä tyhmänä kun nauran omat vitsini valmiiksi.. MUTTA, kun ne nyt vaan on mun itsenikin mielestä niiiiiin hyviä! Siis missä vaiheessa oma luontainen iloisuus voi mennä överiksi? Kun se kuitenkin tulee musta sisältäni, eikä ole pätkääkään teennäistä tai tehtyä, vaikka jonkun (joka ei mua tunne) mielestä se saattaa siltä näyttää. En mä naura jos mua en naurata. Kyllä musta löytyy se hiljainen ja vakavakin puoli. Se vaan ei ole vahvin piirre mussa.
Ja kyllä mä arvostan muiden vakavuutta, pidättyneisyyttä tai hiljaisuutta. En mä todellakaan vedä mitään yhdennaisenshow´ta jos kaikki muut haluaa olla vakavina, negatiivisina ja hiljaa. Kyllä mä osaan tai ainakin yritän tarvittaessa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Ja toivon muiden myös arvostavan mun positiivisuutta samoin. Antakaa mun pitää se omana vahvuutenani ja älkää viekö sitä multa pois. Mä nyt vaan oon sattunu syntymään hymy huulilla :)

Pumpulin päälle pumpulia

Yks sunnuntaiaamu mä heräsin naapuripariskunnan riitelyääniin. Se pisti miettimään omaa mennyttä ja nykyistä elämää. Omia vanhempia, omia menneitä suhteita, omaa lapsuutta, omia lapsia, muiden lapsia… Lopulta tää naapureiden riita vielä kärjistyi alle kouluikäisen lapsen itkuiseen ja epätoivoiseen huutoon: ”Lopettakaa jo…!”
Mä olin kanssa aina pienenä se väliin menijä. Isosisko häipyi kavereiden kanssa ulos ja pikkuveli sulkeutui hiljaisena huoneeseensa. Pikkusisko oli vielä niin pieni, että sen en ajatellut edes ymmärtävän mitään. Muistan kyllä kerran senkin hakeneeni keskellä yötä raivoavan äidin luota huoneeseeni nukkumaan. Olin sillon ehkä 11-vuotias ja sisko ihan pieni vauva vielä. Muistan, että niitä riitoja oli paljon. Joskus ne pelotti, mutta tavallaan niihin myös tottui. Muistan monesti toivoneeni vanhempien eroa ja haaveilevani elämästä ilman riitoja. Elämästä jota täyttää ilo ja onnellisuus – yhteenkuuluvuuden tunne!
Kerran olin yökylässä perhetuttujen luona ja heräsin siellä näiden vanhempien riitaan. Se oli vielä pelottavampaa kuin omien vanhempien riidat. Pelkäsin, että jos ne huomaa mun olevan hereillä, niin suuttuvat mullekin ja ajavat keskellä yötä pois. Suljin vain silmät ja teeskentelin nukkuvaa. Mutta eihän siinä metelissä voinut nukkua. Meitä oli useampi lapsi nukkumassa siinä huoneessa, enkä ollut varmaan ainut lapsista joka oli hereillä. Uskon että jokainen meistä teki samoin kuin minä ja sulki vain silmänsä ja toivoi aamun tulevan pian.
Mun kaveri kerran kertoi niiden naapureiden riidoista ja siitä pienestä tytöstä, jonka sossuntädit kävi hakemassa useana viikonloppuna turvaan. Ensin tuli aina poliisit ja vei isän. Sitten tuli sossuntädit ja vei surusilmäisen tyhjyyteen katsovan tytön, pieni tyttö reppu selässä ja nalle kainalossa. Ja viimeiseks poliisit vei vielä äidinkin. Surullista, niin surullista. Ei kenenkään lapsen tarviis elää sellasta lapsuutta. Pelkoa, epävarmuutta, irrallisuutta, vieraita ihmisiä, vieraita huoneita… Lapset tarvitsee ympärilleen rakkautta ja kodinturvaa, pumpulin päälle pumpulia!
Mä oon miettiny paljon omia lapsia ja sitä, että kuin onnellisessa asemassa ne tavallaan tällä hetkellä on, kun niiden ei tarvitse olla vanhempiensa riitojen keskellä. Kuinka monta kertaa munkin elämän valintoja ja päätöksiä on kritisoitu ja mulle on sanottu, että tein virheen erotessani. Että lasten takia vanhempien pitäisi yrittää aina uudestaan ja uudestaan… Mutta, mä nyt vaan olen eri mieltä. Monesti se ero on juuri lasten takia parhaaksi. Ei siinä, ei mun lasten oo tarvinnu ikinä pahemmin vanhempiensa riitoja katsella edes ennen eroa. Riitely nyt ei vaan oo mun juttu.
Siis tiätty välillä tilanteet on kärjistynyt riitaan asti. Mutta ei mun lasten oo ikinä tarvinnu katsoa tai kuunnella kun tavarat lentelee tai nyrkit heiluu. Mitään silmitöntä huutoakaan en muista ikinä harrastaneeni tai vastaan ottaneeni. Useimmiten pieni etäisyys, happihyppely, itku tai asioista puhuminen riittää aivan hyvin.
Mutta siis oikeesti hei, olkaa vastuullisia aikuisia ja näyttäkää lapsillenne, että asiat voi selvittää järkevästi keskustellenkin. Vaikka lapsi ei reagoisikaan riitelyyn, niin silti silläkin on korvat ja herkkä haavoittuva mieli. Ehkä se vaan just sillä hetkellä käpristyy peiton alle, sulkee silmät ja lähettää taivaalle hiljaisen toiveen toisenlaisesta kodista…

Mistä on onnelliset perheet tehty?

Välittämisestä, onnesta, ilosta ja turvasta.

Yhteenkuuluvuudesta, luottamuksesta ja rakkaudesta.

Mistä on onnelliset lapset tehty?

Pumpulista, timanteista, sydämistä ja pilvilinnoista.

Auringonsäteistä, naurusta, haleista ja rakkaudesta.