Sitä saa MITEN tilaa

Meillä oli tällä viikolla ministeriöiden sihteeri- ja assistenttipäivät ja kuten aikaisempinakin vuosina – päivä oli erittäin antava! Mulle monesti vaan käy niin, että sovellan noita työelämään suunnattuja luentoja henkilökohtaiseen elämään. Okei, ja nyt just sanoin, että TYÖELÄMÄ – vaikka juuri Jaakko Heinimetsä naulasi seinälle kaksi teesiä, että ei ole olemassa käsitettä TYÖELÄMÄ. Eikä myöskään käsitettä TYÖHYVINVOINTI. On vain yksi kaiken kattava OMA elämä ja on hyvinvointi elämässä yleensä… Mutta siis änytsäy – yritän aina kaikesta oppimastani ottaa murusia kokonaisvaltaisesti elämääni. Ei mulla ole erikseen koti- ja työpersoonaa. Mä olen MÄ; kaikkialla, nyt ja aina. Tai ainakin yritän kovasti olla! Mulla on arvovaltainen, asiallinen ja ehkä vähän vakavamielinenkin työnantaja ja jo se muokkaa mut tiettyyn muottiin. Mutta mä taistelen sitä muottia vastaan! Oon ollu ministeriössä kohta 12-vuotta töissä, enkä vieläkään omista yhtään jakkupukua tai edes suoriahousuja ja paitapuseroa. Niin ja istun/keinun työtuolillani jalat ristissä, millon solmussa ja millon pöydällä.. jaloissa tiätty siskon kutomat keltaiset villasukat! Ei mun pukeutumisen tai istuma-asennon PITÄISI vaikuttaa mun työtulokseen…?

Mutta siis palatakseni aiheeseen. Heinimetsän lisäksi luennoijina oli myös iki-ihana Marco ”nami-nami” Bjurström sekä Ritva Enäkoski. AIVAN MAHTAVIA!!! Parhautta! Kolme tuntia ja aiheena ”oma persoona työvälineenä” ja voin vannoa, että kellon tikittäessä loppua kohden toivoin yhtä ylimääräistä tuntia päälle :)

Mä nyt olen omaa persoonaani yrittänyt tosiaan pitää yllä niin töissä kuin arjessakin. Ja sinällään tämä luento ei tuonut mulle paljoa uutta, mutta sitäkin enemmän ajateltavaa ja toteutettavaa. Mä tiedän, että mä olen niin kotona kuin työpaikalla se niin kutsuttu tunnelmanluoja. Eli mulla on peruspositiivinen luonne ja yritän löytää asioista aina (tai ainakin todella usein) jotain innostavaa, ilostuttavaa ja positiivista! Mutta se mitä mä tosta niiden kolmetuntisesta sain, oli vahva tunne siitä, että mä olen mennyt ja olen menossa oikeaan suuntaan! Sitä saa MITEN tilaa!
Tietty mullakin, niin kuin varmaan kaikilla on paljonkin oppimista ja kehittämistä itsessään. Muutenhan tää elämä olis tod tylsää, jos olis itse kaikkivaltias hyvyys jo valmiiksi.

Mä tiedän, etten aina ehkä ole se kaikkein paras kuuntelija – tykkään niin pal puhua itsestäni! Ja myös kysymisessä olen tod huono. Odotan monesti, että ihmiset itse tajuavat kertoa mulle sen minkä haluavat mun tietää… ja sitten jälkeenpäin hämmästelen, että miksi tietoni on niin vajaa?
Lisäks mun huumori ei ihan aina kohtaa muiden huumorien kanssa. Se saattaa usein olla aika rankkaa ja suoraa, sekä mua, että muita kohtaan. Oletan ehkä vähän liiankin hyvin, että jos mä kykenen nauramaan itselleni ja annan muiden nauraa mulle – niin kyllä muutkin siihen kykenee.
Niin ja yks huono puoli mussa on mun suorasanaisuus. Yksinkertaisesti en kykene valehtelemaan. Joskus sanat saattaa sitten loukata, vaikken niitä loukkauksena välttämättä tarkoita. Haluan vain olla rehellinen mielipiteissäni ja ajatuksissani. Ja onhan siinä hyvätkin puolensa, nimittäin mut hyvin tuntevat tietävät, että jos sanon pitäväni heistä – niin TODELLAKIN tarkoitan sitä, enkä vaan sano!

Mutta ei iloisuuskaan ole aina helppoa. Siis mulla se on luontainen juttu ja saattaa joskus mennä muiden mielestä överiksi. Ainakin mun on sanottu olevan ”pelottavan positiivinen kaikille” ja mua on kritisoitu, että pidän muita ihmisiä tyhmänä kun nauran omat vitsini valmiiksi.. MUTTA, kun ne nyt vaan on mun itsenikin mielestä niiiiiin hyviä! Siis missä vaiheessa oma luontainen iloisuus voi mennä överiksi? Kun se kuitenkin tulee musta sisältäni, eikä ole pätkääkään teennäistä tai tehtyä, vaikka jonkun (joka ei mua tunne) mielestä se saattaa siltä näyttää. En mä naura jos mua en naurata. Kyllä musta löytyy se hiljainen ja vakavakin puoli. Se vaan ei ole vahvin piirre mussa.
Ja kyllä mä arvostan muiden vakavuutta, pidättyneisyyttä tai hiljaisuutta. En mä todellakaan vedä mitään yhdennaisenshow´ta jos kaikki muut haluaa olla vakavina, negatiivisina ja hiljaa. Kyllä mä osaan tai ainakin yritän tarvittaessa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Ja toivon muiden myös arvostavan mun positiivisuutta samoin. Antakaa mun pitää se omana vahvuutenani ja älkää viekö sitä multa pois. Mä nyt vaan oon sattunu syntymään hymy huulilla :)