Pumpulin päälle pumpulia

Yks sunnuntaiaamu mä heräsin naapuripariskunnan riitelyääniin. Se pisti miettimään omaa mennyttä ja nykyistä elämää. Omia vanhempia, omia menneitä suhteita, omaa lapsuutta, omia lapsia, muiden lapsia… Lopulta tää naapureiden riita vielä kärjistyi alle kouluikäisen lapsen itkuiseen ja epätoivoiseen huutoon: ”Lopettakaa jo…!”
Mä olin kanssa aina pienenä se väliin menijä. Isosisko häipyi kavereiden kanssa ulos ja pikkuveli sulkeutui hiljaisena huoneeseensa. Pikkusisko oli vielä niin pieni, että sen en ajatellut edes ymmärtävän mitään. Muistan kyllä kerran senkin hakeneeni keskellä yötä raivoavan äidin luota huoneeseeni nukkumaan. Olin sillon ehkä 11-vuotias ja sisko ihan pieni vauva vielä. Muistan, että niitä riitoja oli paljon. Joskus ne pelotti, mutta tavallaan niihin myös tottui. Muistan monesti toivoneeni vanhempien eroa ja haaveilevani elämästä ilman riitoja. Elämästä jota täyttää ilo ja onnellisuus – yhteenkuuluvuuden tunne!
Kerran olin yökylässä perhetuttujen luona ja heräsin siellä näiden vanhempien riitaan. Se oli vielä pelottavampaa kuin omien vanhempien riidat. Pelkäsin, että jos ne huomaa mun olevan hereillä, niin suuttuvat mullekin ja ajavat keskellä yötä pois. Suljin vain silmät ja teeskentelin nukkuvaa. Mutta eihän siinä metelissä voinut nukkua. Meitä oli useampi lapsi nukkumassa siinä huoneessa, enkä ollut varmaan ainut lapsista joka oli hereillä. Uskon että jokainen meistä teki samoin kuin minä ja sulki vain silmänsä ja toivoi aamun tulevan pian.
Mun kaveri kerran kertoi niiden naapureiden riidoista ja siitä pienestä tytöstä, jonka sossuntädit kävi hakemassa useana viikonloppuna turvaan. Ensin tuli aina poliisit ja vei isän. Sitten tuli sossuntädit ja vei surusilmäisen tyhjyyteen katsovan tytön, pieni tyttö reppu selässä ja nalle kainalossa. Ja viimeiseks poliisit vei vielä äidinkin. Surullista, niin surullista. Ei kenenkään lapsen tarviis elää sellasta lapsuutta. Pelkoa, epävarmuutta, irrallisuutta, vieraita ihmisiä, vieraita huoneita… Lapset tarvitsee ympärilleen rakkautta ja kodinturvaa, pumpulin päälle pumpulia!
Mä oon miettiny paljon omia lapsia ja sitä, että kuin onnellisessa asemassa ne tavallaan tällä hetkellä on, kun niiden ei tarvitse olla vanhempiensa riitojen keskellä. Kuinka monta kertaa munkin elämän valintoja ja päätöksiä on kritisoitu ja mulle on sanottu, että tein virheen erotessani. Että lasten takia vanhempien pitäisi yrittää aina uudestaan ja uudestaan… Mutta, mä nyt vaan olen eri mieltä. Monesti se ero on juuri lasten takia parhaaksi. Ei siinä, ei mun lasten oo tarvinnu ikinä pahemmin vanhempiensa riitoja katsella edes ennen eroa. Riitely nyt ei vaan oo mun juttu.
Siis tiätty välillä tilanteet on kärjistynyt riitaan asti. Mutta ei mun lasten oo ikinä tarvinnu katsoa tai kuunnella kun tavarat lentelee tai nyrkit heiluu. Mitään silmitöntä huutoakaan en muista ikinä harrastaneeni tai vastaan ottaneeni. Useimmiten pieni etäisyys, happihyppely, itku tai asioista puhuminen riittää aivan hyvin.
Mutta siis oikeesti hei, olkaa vastuullisia aikuisia ja näyttäkää lapsillenne, että asiat voi selvittää järkevästi keskustellenkin. Vaikka lapsi ei reagoisikaan riitelyyn, niin silti silläkin on korvat ja herkkä haavoittuva mieli. Ehkä se vaan just sillä hetkellä käpristyy peiton alle, sulkee silmät ja lähettää taivaalle hiljaisen toiveen toisenlaisesta kodista…

Mistä on onnelliset perheet tehty?

Välittämisestä, onnesta, ilosta ja turvasta.

Yhteenkuuluvuudesta, luottamuksesta ja rakkaudesta.

Mistä on onnelliset lapset tehty?

Pumpulista, timanteista, sydämistä ja pilvilinnoista.

Auringonsäteistä, naurusta, haleista ja rakkaudesta.