Olin luvannu lapsille messusunnuntain ja olin itekin ihan innoissani siitä. Aatelkaa yhdellä iskulla perinteiset lasten-, lemmikkien- ja pienoismallienmessut! KIPEEN ZIISTII! Ei ne muut, mutta ne pienoismallit.. .. .. .. :) Ainoastaan maalaismessut on lähellekkään yhtä ziistii kuin noi megamessut :) Mutta silti, ihan pakko oli peruuttaa messut. Itteäkin harmitti syötävästi, mutta noi messut on aina niin megaisot, että ei sinne kandee puolikuntoisena lähteä itseään tappamaan. Korvasin sen sitten leikkipuistolla ja leffaillalla. Tosin askel syvemmälle suohon tapahtu siinä vaiheessa kun ruvettiin katsomaan leffaa - dvd-soitin rikki. ÄH! Onneks hätäratkaisuks Jeppe keksi pleikkarin, joten saatiin leffat katsottua.. mutta ei se silti korvaa dvd-soitinta. Paskana mikä paskana.
Maanantaiaamuna olo oli raato. Kurkku yhä kipeä, mutta töihin oli raahauduttava. Ensinnäkin mulla oli siellä juttuja joita oli "pakko" mennä hoitamaan - tosin niitä juttuja ei sitten tullutkaan maanantaina hoidettavaksi, että sinällään olisin ihan hyvin voinut jäädä kotiin lepäämään. Mutta kun mun sairausmoraali menee kuumeessa - eli jos ei ole kuumetta, ei myöskään olla kipeänä. Ellei nyt lääkäri toisin määrää. Mutta harvemmin se tulee saikkua kotiin tyrkyttämään.
Koska oli Telman synttäripäivä (on muuten syntynyt Tsernobylin vuosipäivänä.. kevyt ydinräjähdys!) niin ajattelin tehdä poikkeuksen ja lähteä töistä vähän aiemmin. Ei ehkä ois kandennu. Sillä matkalla tarhalta kotiin poliisit oli tossa mun kodin nurkalla kytiksellä ja tiesin heti, että nyt muuten tämä neiti narahti :) Juu, en valita. Oma moka. Mitäs en oo hoitanu katsastusta kuntoon. Pitäis olla ennemminkin iloinen, että narahdin vasta nyt - koska se olisi pitänyt katsastaa jo joulukuussa :) ...nooh, lapset sai vähän jännitystä päivään kun pääsivät juttelemaan oikeiden poliisien kanssa ja naapurit vähän puhuttavaa kun naapurintädiltä läks kilvet autosta. Normipäivä. Huoh. Nooh, nyt kaivettiin taas rattaat käyttöön. Ainakin siihen asti, että saan abauttiarallaa 750€ loihdittua jostain auton vakuutusmaksuja varten ja pääsen vihdoin sen katsastamaan. Jos ottais tähtäimeks ens talven...?
Jotenkin mä ajattelin, että ton Serenan ajokiellon ja 80€ sakkojen jälkeen mä pääsisin kaivautumaan ylös ja kevätaurinko vois tulla ja pelastaa. Mutta tälläkertaa paskaa riitti myös tiistaille asti. Kun vihdoin kävellen hoidetusta neuvolaretkestä suoriuduin juna-asemalle mennäkseni töihin, niin tiätty VR oli taas solmussa. Jotain katastrofeja taas. Sekään ei enää jaksanut vituttaa. Mitä enemmän saa paskaa niskaan, sitä vähemmän mikään enää vituttaa. Mä olin ihan cool. Ei osumia.
Mutta kaikesta huolimatta, kyllä se satutti ja pysähdytti kun kuulin työkaverin menehtyneen maanantai-iltana. Se pisti hiljaiseksi. Ei mun suohon pitänyt upota muita kun minä. Ei oo reilua. Ja yhtäkkiä mun suo ei enää tuntunut kovinkaan syvältä. Elämä nyt vaan on joskus vähän vaikeaa - mutta mä olen kuitenkin elossa ja mun läheiset on elossa. Mun sydän sykkii, mä pystyn nauramaan ja itkemään, mä kykenen tuntemaan ja näyttämään sekä surut, että ilot. Itseasiassa, mulla on kaikki ihan hyvin - eikä mikään mua kohdannut paha tuntunut enää kovinkaan suurelta ja merkittävältä. Jokainen päivä on lahja ja mä otan sen lahjan vastaan avosylin ja ilomielin - vaikka se ei aina hyvältä tuntuisikaan. Mutta mulla on vielä elämä ja mä itse päätän onko se hyvä vai huono. Ja mä päätän, että se on hyvä!
Jälleen valkeni meille aamu uus,
sen mukana uusi mahdollisuus.
Tämä hetki on annettu lahjaksi mun,
sen käytän nyt, enkä sitten... kun...
Olosuhteet voi näyttää ihan toista,
en piittaa varjoista, esteistä noista.
Vaikka luulen, ei kaikki oo parhain päin,
elän lähtökohdista mitkä tänään sain.
Jos elän tulevaisuutta vain katsellen,
joskus huomaan, mä elänytkään en.
Tässä päivässä jälleen on mahdollisuus,
tästä eteenpäin alkaa tulevaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti