Ja minä kaipaan niitä kaikkia!

Teininä tuli kirjoitettua jonkin verran runoja, mutta sitäkin enemmän niitä tuli kerättyä kaikista lehdistä. SinäMinät ja äidin Reginat oli antoisia runoapajia :) Ja niitä runovihkoja kertyi kymmeniä... kaikki keskeneräisiä. Niinkuin minäkin.

Tässä yksi aarre, noilta tuskaisilta nokkosvuosilta :)

Lapsuuteni poluilla kasvoi kissankelloja.

Sinisiä ja hentoja.

Sitä lajia, joka heijastaa taivasta pilvenkin läpi.

Eräänä päivänä minä poimin ne kaikki.

Ymmärtämättä, että

huomenna ne olisivat jo kuolleet.

Ja kissankellojen tilalle kasvoi

nuoruuden nokkospelto.

Niin tiheä, että polkuni hävisi sen alle.

Paljain käsin minä revin maasta

joka ainoan nokkosen.

Häveten kyyneliä, jotka kipu nosti silmiini.

Nyt olen aikuinen.

Tieni on sileä ja määränpääni näkyy jo.

Mikä minua siis viivyttää?

Nythän askeleeni pitäisi olla kevyt.

Kun katson ympärilleni, ymmärrän:

Ei ainuttakaan kissankelloa.

Ei ainuttakaan nokkosta.

Ja minä kaipaan niitä kaikkia!