Miten mä voin tietää?

Taas sarjassamme "paperipussi päähän ja komeroon itkemään"-päivä. Miten näin mutkaton ihminen voi aina välillä mennä ihan ilman syytä ja varoittamatta täysin mutkalle ja solmuun? Nyt ei edes oo pms. No ei oo!!

Pitkin päivää valutellu kyyneleitä ja lapset katsoo kieroon et mikä tota taas vaivaa? Piru kun ei tässä talossa saa ees itkeä rauhassa!!! Tahtois vaan kaivautua jonnekin syvälle, piiloon hetkeks ja miettiä syviä, murehtia menneitä ja tulevia. Niin mä oon aina tehny, niin pitkään kun vaan muistan. Vaikka yleensä oon iloinen ja en murehdi juttuja - niin sillon tällön iskee alakuloisuus ja tahtois vaan rustata sydäntäsärkeviä itkuparkurunoja ja kuunnella rintaaraastavia ballaadeja... ja itkeä vollottaa naama punaisena niin, että nenäliinaks sitä kaikkea räkää pyyhkimään ei riitä ees parivuoteenlakana! Kai se on sitä kaiken tasapainoilua, että jaksaa sitten taas hymyillä kun hymyilyttää :) Mutta tänään ei oo jaksanu. Paitsi ihan vaan vähän.

Olis kyl nii pal helpompi asua ittensä kanssa kun ymmärtäis ees ite itseään. Mikä tässä edes voi murehdittaa? Mullahan on kaikki niinku oon ite halunnu ja tilannu? On ihanat lapset, perhe, mies, talo, vakituinen työ, koira, kissa ja se perkeleen farmariautokin!
Mutta kun mä oon aina elänyt vaan tässä hetkessä, niin välillä ja aika useinkin tarvii pysähtyä ja miettiä että miten hitossa mä oon tähän tullu ja mihin mä oon menossa? Vai liikunko ollenkaan? Ja yleensä just sillon iskee pirunmoinen ahdistus ja heittäytymisen tarve. Kaikki ärsyttää! Ja tekis mieli vaan haihtua ilmaan, puf! Kadota - tehdä ja olla jotain aivan muuta!

Ihan ku mussa asuis kaks eri ihmistä - järkiminä ja renttuminä. Ihan kun Heroes-sarjassa se Niki Sanders! Okei, ei ehkä kuitenkaan ihan niin rajuna :) ainakaan vielä :P
Aivan kun tää järkiminä olis rakentanut tän kaiken pysyvän mun ympärille suojellakseen mua ja mun läheisiä tältä renttuminältä. Koska se renttuminkään ei oikeesti oo pahaihminen ja ei tod halua satuttaa ihmisiä jotka on järkiminälle tärkeitä... ja näin järkiminä on se hallitseva minä. Välillä vaan se renttu puskee sieltä pintaan ja sit iskee argh!-olotila.

Ja minkäs sitä tunteilleen mahtaa. En mä halua niitä sisälleni patoa ja odottaa sitä päivää kun ne napsahtaa sieltä ulos kaikki kerralla. Ehei... me ei kukaan haluta sitä, eihän? Niin kauan kun on tunteita on elämää. Oli ne tunteet sitten hyviä tai pahoja, pääasia on että en oo vihannes.
Kyllä mä taas huomenna hymyilen - kun kaikki on kuitenkin ihan hyvin :) vai onko? (<- pirun renttu taas kyseinalaistaa kaiken...)

Miten mä voin tietää (Jonna Tervomaa)

Mitä mä tekisin, jos oikeasti olisin
ihan joku muu, tai ehken sitäkään?
Mitä tekisin, jos olisikin jotakin
mitä ei pystyttäisi selittämäänkään?

Miten todistan tämän asian
minkä kyllä nään,
mutten näekkään

Hei, onks tää ihan varmaa?
Vai oonko minäkin ihan sekaisin?
Hei, onks tää vaan harhaa, miten mä voin tietää?

Mitä mä tekisin jos olisinkin jotakin
mitä ei voi olla olemassakaan?
Mitä tekisin, jos oikeasti olisin
väärin ymmärtänyt kaiken, kokonaan?

Miten kumoan, vääräks todistan
kaiken minkä nään, vaikken näekkään?

Hei, onks tää ihan varmaa?
Vai oonko minäkin tänäänkin sekaisin?
Hei, onks tää vaan harhaa, miten mä voin tietää?