Lapset järjesti mulle taas Jesperin ohjeistuksella aamupalan sänkyyn :) Tänä vuonna tarjolla oli lasillinen colaa, karjalanpiirakka ja vehnäleivänpalanen. Ah! Ja voi ei niitä lahjoja - iso kiitos tarhalle, jossa jaksavat näiden ryppysormien kanssa nykerrellä ihania yllätyksiä! Unna oli tehnyt ihanan kädenjälki-kortin, Telma istuttanut samettikukan ja Kira tehnyt sydänkorun savesta. Aivan ihania!
Lisäksi ne tekstit mitä kortteihin oli tyttöjen sanelemana kirjoitettu. Kiran kortissa luki: "Äiti on kiva, koska kutsuu kaverin ja piirtää meidän kaa. Hyvää äitienpäivää. Kira" ja Telman kortissa luki: "Minun äiti on kiva ja vie mua päiväkotiin. Äiti mä rakastan sua! Hyvää äitienpäivää. Telma"
Oma äiti-tytärsuhde ei ole ikinä oikein kukoistanut ja sitä toivookin, että kykenisi itse antamaan hieman erilaisen lapsuuden äitinä lapsilleen kuin mitä itse on saanut. Vaikka kyllähän oma äiti meidät ravitsi, vaatetti ja kodin piti kunnossa - niin silti tuntuu kuin välillä ei ikinä olisikaan ollut mitään sen syvempää verisidettä. Tai ehkä vain juuri se veriside - ei mitään muuta. Kirakin kysyi multa perjantaina että "äiti, onko sun äiti kuollut?" Nii-in. Onko sitä ikinä ollutkaan? Tai jos on ollut niin mihin se katosi? Ei ole kuollut ei, mutta ei vaan pidetä yhteyttä - joten eivät minun lapseni mummoaan edes tunne...
Tyttöjen tekstit tuli suoraan sydämestä. Niinkuin varmaan tuli tämäkin teksti, jonka minä teini-iässä äitini äitienpäiväkorttiin jostain kopioin:
Kaikilla
pelokkailla ahdistuneilla
kaikilla raivoavilla huutavilla
häiriintyneillä
kaikilla itseensä teljetyillä
tyhjiksi kutistuvilla
kivettyneillä
piinatuilla kelvottomilla
kielletyillä
kieltävillä
kaikilla jotka hakkaavat päätään
kiviseiniin
tahtovat tappaa
ja tuhota
tahtovat kuolla
kaikilla jotka itkevät yössä
on ollut
on äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti